skip to main |
skip to sidebar
Prokarelia.net on hyvällä asialla ja hoitaa UM:n tehtäviä aluepalautusperusteidensa päivittämisellä:
Miehitettyjen alueidemme palautus on ihmisoikeuskysymys: Kalastajasaarennosta, Petsamosta, Karjalaan, Suur-Saareen vyöhykkeellä kaikki takaisin03.08.2006ProKarelia Professori Arto Luukkainen käsittelee Savon Sanomissa 03.08.06 Karjalan palautusta historiallisesta näkökulmasta. Hän tiivistää sanomansa lauseeseen: "Karjalan kysymyksen ratkaisu on sen palauttamisessa, takaisin ihmisille. Niille, jotka haluavat asua ja elää siellä. Se, kenen aluetta tai minkä lipun alla, on sittenkin sivuseikka." Voitaisiinko Karjala-kysymys ratkaista tältä pohjalta lopullisesti, kuten professori arvioi?
Luukkaisen tarkastelu lähtee tuhatvuotisesta historiasta. Tuhannen vuoden aikana lukuisat kansat ovat itsenäistyneet. Kansallisvaltioiden synty on ollut luonnollinen asia. Suomalaiset ovat asuttaneet Karjalaa ainakin 10 000 vuotta, se on ollut ensisijaisesti suomalaisten asuma- ja nautinta-aluetta.
Suomi itsenäistyi 1917. Myös Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden. Rajat sovittiin 1920. Siitä alkoi kokonaan uusi kausi, jonka pohjalta Suomen ja Venäjän suhteita tarkastellaan. Ei voida pitää oikeana lähtökohtaa, että ensin sovitaan itsenäisyys ja rajat, sen jälkeen entinen emämaa sanookin, että mepä otamme tästä 12 % takaisin. Ja sitten soviteltaisiin asiat tuhannen vuoden perspektiivillä välittämättä mitään rajoista tai kansainvälisistä sopimuksista, saati yksittäisten ihmisten ihmisoikeuksista.
Tärkein syy tällaisen mallin epäonnistumiseen on se, ettei se pysyvästi ratkaise peruskysymyksiä: ihmisyyden ja ihmisoikeuksien menetystä tai luottamusta, joka on tärkein hyvän naapuruuden elementti.
Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten osalta on eletty yli 60 vuotta väliaikaisuuden ja epävarmuuden aikaa. Miksi sellaista epävarmaa tilaa tulisi edelleen jatkaa? Vain perusongelmat ratkaiseva, rauhanomaisesti ja yhteistuumin tehty toimenpide on järkevä tavoite.
Pakkoluovutettu alue on surkeassa kunnossa. Sen kunnostamiseen tarvitaan ensimmäisen 10 vuoden aikana kokoluokkana 30 mrd. euroa ja 400 – 500 000 miestyövuotta rakentamista. Oikein toteutettuna Karjalan palautus nousee Suomen talousveturiksi ja todelliseksi portiksi Venäjälle. Kun Karjala on yksiselitteisesti osa Suomea, hankkeiden rahoittaminen kansainvälisellä rahoituksella ei ole mikään ongelma. Rahaa löytyy monin verroin tarvetta enemmän. Kansainväliset yritykset ovat hyvin kiinnostuneita Pietarin vieressä olevasta kehittyvästä alueesta.
Kuka lähtisi rahoittamaan Karjalan kehitystä, kun Venäjä hallinnoi siellä? Nyt rahoittajilla olisi tähän loistava tilaisuus, mutta tärkein rahoituksen elementti, luottamus, puuttuu. Jukos on vain yksi esimerkki siitä, mitä yllättäen voisi tapahtua. Rahoittajat katsovat maariskin liian suureksi. Venäjälle sijoitetaan nykyään enemmän kuin ennen. Ottaen huomioon maan mahtavat mahdollisuudet, sijoitukset ovat yhä pieniä puroja, ei voida puhua minkäänlaisesta investointibuumista.
Kansainvälisten sopimusten pohjalta on yksiselitteistä, että suomalaiset yhä omistavat Karjalan maat ja mannut. Vain itäraja on siirtynyt. Tämän vuoksi asianajaja Kari Silvennoisen hanke on täysin normaalia oikeudenkäyttöä: omistajat haluavat omat maansa omaan käyttöönsä. Ne ovat olleet vieraissa käsissä yli 60 vuotta, luulisi sen jo olevan riittävästi.
Asianajaja Silvennoisen hanke ei ole ProKarelian hanke, vaan hän on käynnistänyt hakumenettelyt täysin omana asianajotoimintanaan. Kansainvälistä lainsäädäntöä tuntevat ja oikeudenmukaisesti ajattelevat ihmiset eivät voine olla Silvennoisen hanketta vastaan, sillä tähän saakka oman omaisuuden takaisinsaamista sen väärinottajalta on pidetty oikeana toimintana.
Artikkelissa viitataan suomalaisiin poliittisiin päättäjiin ja EU-puheenjohtajuuteen. Olisi todellakin aika, että poliittinen eliittimme heräisi miettimään syvällisemmin tätä asiaa. Miten on mahdollista selitellä muiden maiden päämiehille, että Suomen valtio ei halua saada omaa 12 % maa-aluettaan takaisin? Entä se, ettei valtiojohto ole valmis edes keskustelemaan satojen tuhansien omien kansalaisten ihmisoikeuksien menettämisen korjaamisesta? Sellainen valtiojohto on hyvin erikoinen, joka vain ajattelee omaan maahansa hyökkääjän luuloteltuja etuja.
Ei myöskään voida ymmärtää Suomen johdon innokkuutta yhä pitää voimassa Suomen syyllisyyttä sotiin. Itsekritiikki ja –ruoskinta tai lahjoitusmentaliteetti voivat olla tarpeen, mutta sen voisi rajoittaa omiin henkilökohtaisiin asioihin, ei valtion tai toisten kansalaisten asioihin.
Suomen nuorisossa on asteittain noussut tietoisuus Karjalan kysymyksestä, siihen liittyvästä syvästä vaikenemisesta ja epäoikeudenmukaisuuden ylläpitämisestä. Hitauteen ovat pääsyynä valtiojohtomme ehkäisytoimenpiteet. Ne liittyvät tiedottamiseen, kouluopetukseen ja poliittisen keskustelun tiukkaan rajoittamiseen. Jatkuva aktiivinen keskustelu Internetissä osoittaa, ettei nuoriso ole unohtanut Karjala-kysymystä. Nuoriso onkin jo toiseksi suurin ryhmä, joka kannattaa palautusta ja avointa keskustelua asiasta.
Suomi on EU-puheenjohtajamaana ainutlaatuisessa asemassa muutaman kuukauden ajan. Sillä on nyt mahdollisuus toteuttaa Venäjään liittyviä EU-tavoitteita. Niitä ei saavuteta lähialueyhteistyöllä rahaa lahjoittamalla, vaan käynnistämällä avoin keskustelu historiallisten vääryyksien korjaamisesta.
On syytä muistaa, että Euroopan Neuvosto teki 25.01.2006 päätöksen totalitarististen kommunistihallintojen rikosten korjaamisesta. Mitä Suomen valtionjohto on tämän asian hyväksi päätöksen jälkeen tehnyt? Euroopan ja Venäjän välinen todellinen yhteistyö edellyttää luottamusta. Sitä ei saavuteta lakaisemalla ongelmat maton alle. Yhteistä tulevaisuutta ei synny selvittämättömien aggressioiden, väärissä käsissä olevien maa-alueiden ja sopimatta olevien tuhojen ja sotakorvausten palauttamisen aiheuttaman epäluottamuksen ilmapiirissä.
Venäjän ja Suomen todellinen ystävyys voi alkaa vain pakkoluovutettujen alueitten palauttamisesta seuraavalla win-win –pohjaisella mittavalla yhteistyöllä. Palauttaminen koituu molempien maiden ja koko Euroopan ainutlaatuiseksi askeleeksi kohti välttämätöntä integraatiokehitystä.
Tie ei ole helppo. Mutta salailun ja vääryyden ylläpitämistä pönkittävän menettely ei ole tuonut rakentavaa tulosta 60 vuoden aikana, eikä tule tuomaankaan. Yhteistyö voidaan rakentaa vain luottamusta herättävien toimien pohjalta syntyvälle yhteistyölle.
